Ylppärikevät 2020

Heips!

Ylppäreiden päättymisestä on kulunut jo yli kuukausi ja kohta täytyisi alkaa urakoimaan pääsykoekirjojen kanssa. Tarkoituksenani oli ylppäreiden loputtua kirjoittaa blogia pitkästä aikaa kunnolla. En kirjoittanut. Sen sijaan olen lukenut kirjoja, katsonut useita sarjoja ja aloittanut lukuisia käsityöprojekteja, joista osa on jopa tullut valmiiksi. Näillä näkymin edessäni on kuitenkin pääsykoeurakan jälkeen vapaa kesä, joten kirjoittamiselle lienee aikaa silloinkin. Pian ylppäreiden jälkeen suolsin alla olevia ajatuksia tapahtumista, enkä kuitenkaan saanut aikaiseksi julkaista mitään. Tässä niitä nyt olisi.

Koronakevään ylppärit

Ylppäriurakkahan loppui lähes viikkoa aiemmin kuin olin alun perin ajatellut sen loppuvan. Etenkin viimeinen viikko ja sen viimeiset päivät olivat aivan todella raskaat. Kun tulin torstaina kotiin aikaistetusta historian kokeesta, mietin vakavissani, miten ihmeessä selviäisin vielä seuraavan päivän saksan kokeesta. Henkisesti yhtä väsynyt olo minulla oli ollut viimeksi mummuni hautajaisten jälkeen. Tuolloin kaaduin vatsalleni sänkyyn ja nukuin vaatteet päällä samassa asennossa pari tuntia. Tällä kertaa en kuitenkaan saanut unta vaikka yritin. Kävin ylikierroksilla ja viimeinen kuuden tunnin urakka tuntui täysin mahdottomalta. Kyllä se siitä, mietin ties kuinka monennetta kertaa sitten penkkareiden. Ja selvisinhän minä. Perjantai tuli ja istuin salissa 6 tuntia nukahtamatta. Tosin, vaikken nukkunut, en voi väittää olleeni täysin hereilläkään. Esimerkiksi yhtä luetunymmärtämistehtävää tein 45 minuuttia. Ennen pitkää kello kuitenkin löi kolme ja ylppärit olivat ohi.

Viimeistä kertaa salista poistuttuani nautin keväisestä auringosta, huokaisin helpotuksesta ja hymyilin. Vihdoin, ajattelin. Vihdoin se on ohi. Illalla istuin television ääressä ja katselin lemppariohjelmaani Voicea seuranani pizzaa, siideriä ja pakastemutakakkua. Olo oli äärettömän helpottunut ja onnellinen, epätodellinenkin. Ja hitto että väsytti. Juhlimaan ei päässyt, mutta todellisuudessa olin niin väsynyt, etten olisi edes jaksanut juhlia. Eivätkä koskaan aiemmin olleet pizza ja mutakakku tuntuneet yhtä ansaituilta. Tunsin ylpeyttä jo pelkästään siitä, että olin jaksanut tehdä kaikki viisi kevään ylioppilaskoettani.

Veikkaan ettei yksikään abi osannut penkkaripäivän ilon keskellä kuvitella, mitä tuleman pitäisi. Minä en ainakaan osannut. Ensimmäistä kertaa kirjoitustaidon kokeen jälkeen ymmärsin, kuinka poikkeava jäljellä olevasta runsaasta viikosta olisi tulossa. Tuolloin en tietenkään vielä tiennyt urakan loppuvan jo hieman yli viikon kuluttua. Ennen sitäkin oli stressannut, väsyttänyt ja itkettänyt. Olin kuitenkin tuntenut tilanteen olevan jollain lailla hallussa. Torstain kirjoitustaidon kokeen jälkeen, istuttuani kuusi tuntia eristyksissä muusta maailmasta, kuulin, että isot julkiset tapahtumat perutaan. Yhtäkkiä joka paikka oli täynnä huolestuttavia ja ahdistavia uutisia. Illalla ruokakaupassa hyllyt olivat tyhjänä ja ihmiset kiirehtivät eteenpäin kärryt täynnä vessapaperia, leipää ja jauhelihaa, eikä liene kovin liioiteltua väittää, että ilmassa oli maailmanlopun meininkiä. Siinä vaiheessa alkoi ahdistaa ihan toden teolla. Kaikki tuntui täysin epätodelliselta ja samalla olisi täytynyt jaksaa olla todistusvalintaan riittäviä arvosanoja tavoitteleva abi. Ja ennen kuin ehdin edes kunnolla huolestua ylppäreiden kohtalosta, viimeisiä reaaleja aikaistettiin viikolla. Siitä alkoikin sitten vajaa viikko, joka jälkikäteen ajatellessa tuntui pidemmälle kuin koko siihenastinen lukuloma. Ja vaikka kaikki tämä saattaa kuulostaa dramaattiselta ja liioitellulta, niin uuvuttavaa se ihan oikeasti oli.

Meitsin fiilis siitä, että selvittiin ylppäreistä

No entäs ne juhlat sitten?

Gaudeamus igitur ei mitä ilmeisimmin kaiu juhlasaleissa toukokuun lopussa. Siinä olisi varmasti aihetta omalle kirjoitukselleen, mutta lyhyesti sivuten harmittaahan se tietysti. Ja mielestäni saa harmittaakin. Olen useilla eri keskustelupalstoilla törmännyt kommentteihin siitä, miten juhliensa perään itkevät abiturientit ovat itsekkäitä ja lapsellisia. En oikein tunnista ajatusta siitä, että surun ja harmituksen määrä olisi vakio ja että toisen asian harmitteleminen olisi toisesta pois. Aina kannustetaan iloitsemaan pienimmistäkin asioista. Nyt kun aihetta on maailmassa suureenkin suruun, pienempään suruun ei yhtäkkiä olekaan oikeutta. Itse en ainakaan koe, ettei ylioppilasjuhlien siirtymistä harmitteleva abi ymmärtäisi ympäröivän tilanteen vakavuutta ja surullisuutta. Tämänhetkinen tilanne koskettaa meistä jokaista omalla tavallaan ja mielestäni on tärkeää, että jokaisella on oikeus ja mahdollisuus käsitellä tunteitaan muiden, samoja asioita pohtivien, ihmisten kanssa ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta. Yksi harmitus ei tee toisesta merkityksetöntä. Toivottavasti kuitenkin saamme juhlamme ennemmin tai myöhemmin!

Merellekin olen jo ehtinyt, onneksi!

Kuiva Hevosen maisemat eivät filttereitä kaipaa <3

Terkuin, 

Jutta 💗